Vierasblogi: Rohkeudesta ja heittäytymisestä
6.9.2017 | Blogi

Ehkä ensimmäinen muistoni (tai toinen, ensimmäinen muisto taitaa olla mummosta soittamassa palokunnalle, kun velipoikien heinäkuiseen, ruutikuivaan metsään sytyttämä nuotio pääsi ikävästi karkuun) sijoittuu kotipihalleni, hopeapajujen taakse kuivurin betonitasanteelle. Samaiset rakkaat metsänpolttajaveljeni viisaudessaan keksivät, kuinka hauskaa tasanteelta hyppiminen alla olevaan hiekkakasaan oli, ja yllyttivät minua, seitsemän vuotta nuorempaa ja puolisen metriä lyhyempää tytöntylleröä mukaan leikkiin. ”Ei se satu!”

Ajatus kiehtoi. Pelkäsin vietävästi. Halusin hypätä, mutta metriselle minulle pudotus tuntui huimalta. Itkin, meinasin hypätä, peräännyin ja itkin vähän lisää kunnes lopulta rohkaisin mieleni, ponnistin tasanteelta ja tömähdin yllättävän kovaan hiekkakasaan. Vähän sattui, mutta muistan hetken yhä. Riemu pelon voittamisesta oli valtaisa, ja voitti vähemmän sulavasta laskeutumisesta aiheutuneen pienoisen nilkkakivun.

Rohkeus sekoitetaan usein pelottomuuteen. Väärin. Pelko on usein perusteltua ja järkevää. Pelottomuus sen sijaan on sukua harkitsemattomuudelle. Ei peloton tarvitse rohkeutta. Rohkeutta vaatii edessä näkyvään haasteeseen heittäytyminen siitä huolimatta, että pelottaa.

Tähänastisen elämäni rohkein teko on ollut päätös lähteä tavoitteellisen kilpaurheilun tielle. Matka on ollut täynnä elämyksiä, upeita maisemia ja ohikiitäviä onnen hetkiä, mutta vähintään yhtä paljon olen nähnyt pettymyksiä ja mustempia sävyjä kuin olin tiennyt olevan.

Pakitetaanpas vähän. Jos uskon edellä esittelemääni rohkeuden määritelmään, minun on tunnustettava, ettei ensimmäinen päätökseni lähteä tavoittelemaan rajojani kilpakaratessa ollutkaan rohkein tekoni. En voinut 16-vuotiaana tietää, mitä olisi tulossa, joten olin vain uhkarohkea ja vähän tyhmä. Rohkeus astui kuvaan vasta vuosia päätöstä myöhemmin, kun ymmärsin, mihin olin ryhtynyt. Ymmärtäessäni, mitä valintoja tiellä jatkaminen vaatisi ja kuinka intohimoiseen ja pitkäjänteiseen työskentelyyn minun olisi sitouduttava ilman lopullista varmuutta siitä, että menestyisin toivomallani tasolla. Silloin, kun ensimmäisen kerran meinasin lyödä hanskat tiskiin. Vasta se, että päätin jatkaa valitsemallani tiellä riskeistä ja haasteista huolimatta oli rohkeaa, ja siitä heittäytymisestä olen tänään kiitollinen.

Jestas. Sainpas kilpaurheilun kuulostamaan synkältä. Sitä se välillä onkin, mutta pääasiassa intohimoista ponnistelua rakkaan asian parissa. Koen olevani onnekas. Elämäni on tällä hetkellä täyttä ja ilon värittämää. Heittäytyessäni upean lajin pariin teini-ikäisen uhmakkuudella en ehkä tiennyt mihin laskeutuisin, niin kuin en tiennyt juniorina tasanteelta hypätessänikään. Näin jälkeenpäin on helppo todeta, että riskit olivat ottamisen arvoisia.

 

Saranen Consulting on sponsorointiyhteistyössä karateka Emma Arosen kanssa. Tuemme Emmaa hänen tähdätessään Tokion olympialaisiin 2020. Emmasta voi lukea lisää hänen omassa blogissaan osoitteessa http://emmaaronen.fi/.

Ota yhteyttä

×