Leuka pystyyn vaikka väkisin
19.2.2018 | Vierasblogi

Karateka Emma Aronen bloggaa siitä, miltä tappio tuntuu ja mitä tappion jälkeen kannattaa tehdä.

Pariisi. Istun hämärän venäläisen saunan kellarissa ja kieltäydyn tarjoiluista. Maksapasteija, suolakurkut, auringonkukansiemenet, tee ja vodka jäävät tarjottimelle, sillä ainut syyni maksaa 40 euroa saunomisesta pariisilaisen kokin kanssa on hikoilla puolitoista kiloa pois painosta, eivätkä tarjotut herkut nopeuta tehtävästä suoriutumista.

Pääsin tavoitteeseen verraten vikkelästi, alle parin tunnin saunominen riitti hilaamaan painon tarpeeksi lähelle huomisen puntaripäivän 61 kilon sarjarajaa. Kahden päivän nälällä jokainen saunassa vietetty tuokio on toki melko epämiellyttävää, mutta voittaa aina toppapuvussa jumppaamisen.

Puntarista selvittiin, kisaa edeltävän päivän tankkaus ja yleinen kilpailuun valmistautuminen sujui suunnitellusti. Kisapäivän aamu meni niin kuin pitikin, ja lämmittelyjen jälkeen olin valmis otteluihin. Astelin tatamille. Ensimmäisellä kierroksella vastaan tulisi kokenut romanialaisottelija. Hyvä vastus, muttei missään nimessä sarjani kärkikymmenikköä. Voitettavissa.

Niinpä niin. Ensimmäinen puoliminuuttinen tuntui hyvältä. Liiankin hyvältä. Rohkea mutta huonosti toteutettu pyyhkäisy-yritys maksoi minulle ensimmäisen pisteen edun, kun romanialaisnainen rankaisi minua virheestäni ja meni johtoon. Aikaa oli jäljellä puolitoista minuuttia, mutta painoin paniikkinappia, eivätkä tulevat tasoitusyritykseni enää olleet niin laadukkaita kuin mihin parhaimmillani pystyn. Vastustajani rankoi niistä lisäpisteitä ja ottelu päättyi lopulta romanialaisen 4-0 voittoon. Nainen eteni myöhemmin pronssiotteluun, muttei finaaliin asti, joten minun tieni turnauksessa katkesi.

Saldona kaksi minuuttia tatamilla ja sivu suun menneet suolakurkut.

Tunteita ei voi valita, ajatukset voi

Tappiota seuraa aina pettymys, minkä suuruuteen vaikuttaa olennaisesti oma suoriutuminen. Hyvän ottelun jälkeen olo on hävinneenäkin siedettävä, mutta alakanttisesta suoriutumisesta seuraa tyhjyys ja toivottomuus. Valitettavasti Pariisin kisan jälkeiset tunnelmat olivat toivottomasta päästä ja leuan nostoon meni pari päivää. Sitä ennen ehdin heittää kaikki kisaa edeltäneet saavutukseni roskikseen, kyseenalaistaa 14 vuoden harjoittelun ja haaveilla laulutuntien aloittamisesta jonkin oikean työn ohessa.

Pettymyksen tunteet ovat varmasti tuttuja myös monelle työnhakijalle. Tunteitaan on oikeastaan mahdotonta hallita. Usein tekisi mieli yrittää vippaskonstein hukuttaa niitä jonkin nautinnon alle, mutta ne mokomat eivät huku, vaan pulpahtavat pintaan heti kun suklaa on loppu. Hukutusyritykset ovat turhia. Ne lisäävät mukaan vain syyllisyyden, ja negatiivisten tunteiden reppu käy entistä raskaammaksi.

Tukahduttamisen sijaan tunteet on elettävä. Pahuksen inhottavaahan se on, mutta kaikkein epämiellyttävimmätkin tuntemukset menevät kyllä ohi ajan kanssa. Niitä ei pidä pelätä, vaan ne on elettävä reilusti. Rypemäänkään ei pidä jäädä. Vaikkei tunteitaan voi valita, niin ajatuksensa voi. Jos parin päivän jälkeen vielä huomaan ajattelevani minäparka-ajatuksia, yritän korvata itsesääliä tihkuvat mietteet kiitoksella. Aiheita löytyy yllättävän paljon.

Ole sinnikäs, jatka rohkeasti

Pariisin pettymyksestä toipumiseen meni pari päivää. Tiistaina nousin tuhkasta. Heräsin aamulla varhain. Laitoin tunteet hyllylle, analysoin ottelun hyvät ideat ja heikommat hetket ja painuin Kisikselle harjoittelemaan. Etsin ratkaisuja ongelmakohtiin ja harjoittelin niitä hyviä asioita, joita ottelussa oli paljon. Kaikkea ei vain ensikatsomalla tahtonut nähdä, kun menetetyn maineen ja kunnian herättämä itsesääli ja häpeä töhri linssit. Ajattelin paljon ja nautin täysillä harjoituksesta. Muistin taas, että kilpailen ennen kaikkea itseäni vastaan.

Minua ajaa eteenpäin halu kehittyä mahdollisimman hyväksi. Vertailu muihin tai mietteet urheilu-uraani seuraavien ihmisten ajatuksista ovat tavoitteeni kannalta herttaisen yhdentekeviä. Yksittäinen epäonnistuminen ei pysäytä kehitystäni, ellen itse suostu pysähtymään.

Tiistaiaamuna vahvalle oraalle noussut toivoni räjähti täyteen mittaansa keskiviikkona, kun kävimme kummipoikani kanssa katsomassa Winston Churchillistä kertoneen elokuvan. Lopputekstejä edelsi Churchillin ajatus, joka hurmasi minut ja sai tirauttamaan pienen itkun. Se kiteyttää ajatukseni suhtautumisesta tappioon.

”I may be drunk, miss, but in the morning I will be sober and you will still be ugly.”

Juksasin! Lainaus Winstonilta tuokin, muttei se elokuvassa esitetty, vaan jokin sähköinternetin syövereistä eteeni tupsahtanut vaihtoehtoinen versio. Suokaa anteeksi, en vain voinut vastustaa kiusausta jakaa teille sitäkin. Viisaus, jota oikeasti tarkoitin, kuuluu:

Success is not final, failure is not fatal: it is the courage to continue that counts.

 

Saranen Consulting on sponsorointiyhteistyössä karateka Emma Arosen kanssa. Tuemme Emmaa hänen tähdätessään Tokion olympialaisiin 2020. Emmasta voi lukea lisää hänen omassa blogissaan osoitteessa http://emmaaronen.fi/.

Lisää aiheesta

Ota yhteyttä

Henkilötietoja käytetään Saranen Consulting palveluista kertomiseen yhteydenoton yhteydessä. Lue lisää henkilötietojen käsittelystämme tietosuojaselosteestamme.