Sitten joskus – tai sitten nyt
8.11.2018 | Vierasblogi

Karateka Emma Aronen päätti hiljattain tehdä jotain, jota on lykännyt jo monta vuotta. Lue Emman blogista rohkeasta hypystä tuntemattomaan – minkä pitkään lykätyn unelman sinä voisit toteuttaa?

Kauden viimeinen kisa Istanbulissa on käynnissä, ja oma sarja kahden yön päässä. Valmistautuminen on sujunut hyvin, puntari on selätetty verraten maltillisella saunomisella ja olen nukkunut edelliset yöni kuin tainnutettu majava. Valmistautuminen on kaiken kaikkiaan sujunut erinomaisesti, tähän asti. Nyt vääntelehdin sängyssä, ja popcornikone päässäni suoltaa mieleni syövereistä uuden ajatuksen aina kun käännän kylkeä. Jännitänkö? Kyllä, mutten kisaa. Olen tehnyt päätöksen ja jännitän elämää.

Aloitin ranskan opinnot yläasteen kahdeksannella luokalla. Valittavina kielinä Euran Yläasteella (Olen kotoisin Hinnerjoelta, tärkeä täsmennys.) oli silloin ranskan lisäksi saksa. Siihen aikaan tv:stä tuli Susikoira Rex ja Marienhof, enkä pitänyt kummastakaan. Saksan kieli kuulosti epämiellyttävän aggressiiviselta. Luulin tietäväni, mitä en halua ja valitsin ranskan.

Näin ranskan kielen opiskelussa enemmän hyötyjä kuin saksassa. Kanada ja Senegal kiinnostivat minua paljon enemmän kuin vaikkapa Sveitsi, jossa sielläkin puhutaan saksan lisäksi myös ranskaa. Asennoiduinkin opiskeluun aluksi hyvin innokkaasti, vakaana aikomuksenani saada kieli käyttöön ja lähteä lukion toisena vuonna Ranskaan opiskelijavaihtoon erään perhetuttumme esimerkin innoittamana. Into lopahti kuitenkin hyvin nopeasti, kun muistin, etten pidä kielten opiskelusta. Sanojen oppiminen vaatii ulkolukua, johon minun on aina ollut vaikea motivoitua. Päättely on muistamista mielekkäämpää. Kielissä logiikka ei kuitenkaan riitä, jos ei osaa sanoja. Ranskan kielessä loogisesta ajattelusta on apua erityisen vähän.

Aloittaessani ranskan opinnot olin aloittanut karaten vasta vuotta aiemmin, ja lentopallossa kilvoitteluun hieman kyllästyneenä päättänyt pitää lajin huolettoman harrastelun tasolla. Kaavaillun vaihto-oppilasvuoden lähetessä kilpailemattomuuspäätöksestä oli kuitenkin lipsuttu, ja harrastus oli jo lähtenyt pahasti käsistä. Tavoitteet seuraaville vuosille olivat karatessa, ja vaikka tiesinkin Ranskan olevan erittäin kova karatemaa, en tuntenut yhtään ranskalaista ottelijaa tai valmentajaa henkilökohtaisesti. Suomessa valmennus- ja harjoittelukuviot olivat erinomaisella tolalla, ja lähtö tuntui sattumanvaraisuudessaan huonolta idealta.

Olen saanut todistaa sivusta, kuinka suuri rikkaus kielitaito on, ja ajatus Ranskaan lähdöstä alkoi pulpahdella mieleeni yhä useammin.

Vaikka rakastinkin lukion ranskan opettajaa, jonka persoona oli kerrassaan valloittava, inhosin jokaista hyvin rakennettua tuntia niin paljon, että päätös muuttaa ranskankieliseen maahan vahvistui. Viiden vuoden kärvistely olisi hukkaan heitettyä, jos en koskaan oppisi puhumaan kieltä, ja näin ei minun opiskeluinnollani kävisi muuta kuin pakon edessä. En siis luopunut suunnitelmistani, vaan siirsin ne laatikkoon ”sitten joskus”. Olin jo päättänyt hakea lääketieteelliseen, ja suunnitelmistani kuultuaan sama fiksu ranskan opettajani vihjaisi, että Ranskan entisissä siirtomaissa kielitaitoisille naislääkärille löytyisi varmasti töitä. Kiinnostava ajatus.

Elämä ja kilpaura karatessa etenivät. Treenikaverini Titta lopetti karaten muutamaksi vuodeksi, ja vietti tänä aikana vaihto-oppilasvuoden Ecuadorissa. Karaten pariin palattuaan hän puhui sujuvaa espanjaa, ja hänen kielitaidostaan on ollut koko tiimillemme valtavasti hyötyä. Olen Titan ansiosta saanut todistaa sivusta, kuinka suuri rikkaus kielitaito on, ja ajatus Ranskaan lähdöstä alkoi pulpahdella mieleeni yhä useammin.

Laatikkoon ”sitten joskus” alkoi kertyä yhä enemmän asioita, ja viime keväänä jonkin henkilökohtaisen kriisin ajamana aloin pohtia, mitä todella toivon elämältäni. Monta unelmaa on vielä täyttämättä, ja osassa niistä on yläikäraja. Olin jossakin hatarassa ajatelmassani kaavaillut ulkomaille muuton tapahtuvaksi kilpauran ja lääkäriksi valmistumisen jälkeen, jolloin voisin tehdä väliaikaisessa kotimaassani töitä. Nyt realiteetit tupsahtivat silmilleni, ja hoksasin lääkärinammatin harjoittamisen ulkomailla vaativan aluksi tietyn ajan työkokemusta kotimaassa ja tämän lisäksi kielitaitoa. En vielä tiedä, koska kilpaurani loppuu. Ikäni puolesta voisin hyvin kilpailla vuoden 2024 Pariisin olympialaisiin asti. Mikäli lopettaisin kilpaurani silloin, olisin 33-vuotias, ja siihen mennessä olen saattanut tulla haalineeksi erilaisia sidonnaisuuksia kotimaahan. Istanbulin matkalla summailin ajatuksiani ääneen valmentajalleni, joka esitti ratkaisevan kysymyksen ”Mikset lähtisi nyt?”

Olin kaavaillut ulkomaille muuton tapahtuvaksi kilpauran ja lääkäriksi valmistumisen jälkeen.

Vatsassa pyörähti. Innon aalto pyyhkäisi lävitseni, ja erilaiset suunnitelmat alkoivat vilistä päässäni. Iltapäivä meni ajatuksiin uppoutuneena ja yöllä sängyssä vääntelehtiessäni päätin tarttua asiaan niin pian kuin mahdollista. Oma sarjani käytäisiin vasta ylihuomenna, lauantaina. Huomenna kysyisin sopivan hetken tullen tutulta ranskalaiselta valmentajalta neuvoa, mihin minun kannattaisi muuttaa. Kazakstania valmentava Tareq mietti kysymystäni 15 sekuntia ja kehotti minua muuttamaan Le Mansiin. Siellä on erinomainen seura, josta tulee kaksi naisottelijaa sarjani rankingin kärkikymmeniköstä. Toinen heistä, Leyla Hertault, oli myös kisaamassa Istanbulissa.

Sunnuntaina tartuin Leylaa hihasta. Tervehdin häntä ranskaksi ja sain vastaukseksi yllättyneen hymyn. Aloin esittää asiaani englanniksi, ja kolmen sanan jälkeen naisen hymy vaihtui kauhunsekaiseksi katseeksi ja henkäykseksi, ”Pas d’anglais!” (”Ei englantia!”)

Aivan.

Aloin tankeroida asiaani kömpelösti ranskaksi. Leyla kuunteli hetken kärsivällisesti ja nappasi lopulta läheisen senegalilaisen miesottelijan tulkiksi. Kysymykseni viimein valjetessa naisen ilme kirkastui, ja hän haki valmentajansa mukaan keskusteluun. Senegalilaisottelijan algerialaiset ystävät seurasivat tilannetta kiinnostuneina vierestä. Hupsis. Suunnitelmastani oli juuri tullut julkinen. Leylan valmentaja innostui ajatuksesta, löi heti käyntikorttinsa ja seuransa esitteen kouraani ja kehotti vierailulle ennen muuttoa. Tunsin olevani lämpimästi tervetullut.

Heinäkuussa matkustin Le Mansiin tutustumaan tulevaan harjoitteluympäristööni. Kielitaitoni riitti pitämään minut hengissä, ja jo viisi päivää vei ranskaani aimo harppauksen eteenpäin. Kynnys puhua pieneni. Reissun intensiivisyydestä kertoo, etten muistanut ottaa yhtä ainutta valokuvaa, mikä hävetti minua jälkikäteen aika lailla. No, sellaista sattuu. Minulla on tammikuusta 2019 lähtien 6-12 kuukautta aikaa korjata virheeni.

Istanbulin kilpailu ei totisesti mennyt hyvin. Päässä vilisi paljon uusia ajatuksia, ja fokus oli kilpailua ajatellen väärissä asioissa. Se ei harmita minua nyt vähääkään. Ideaan tarttuminen juuri silloin oli parasta mitä saatoin tehdä. ”Sitten joskus”-laatikon asioille kun on yhteistä se, että niiden toteuttamiselle uskoo aina löytävänsä sopivamman ajan myöhemmin.  

 

Saranen Consulting on sponsorointiyhteistyössä karateka Emma Arosen kanssa. Tuemme Emmaa hänen tähdätessään Tokion olympialaisiin 2020. Emmasta voi lukea lisää hänen omassa blogissaan osoitteessa http://emmaaronen.fi/.

Lisää aiheesta

Ota yhteyttä

Henkilötietoja käytetään Saranen Consulting palveluista kertomiseen yhteydenoton yhteydessä. Lue lisää henkilötietojen käsittelystämme tietosuojaselosteestamme.